Luku 9. Ajatteleminen ja minä ajatus

Ajatteleminen ja minä-ajatus

On varhainen kevät ja luonto on herännyt taas henkiin pitkän talven jälkeen. Aamuauringossa välkehtivää merta katsellessani tuntuu siltä, että myös talven jähmeä mieleni sulaa kevään valossa ja tuo olemiseen keveyttä. Ihailen jääpeitosta vapautunutta merta ja siitä heijastuvaa taivaan sineä. Päivän mittaan alkaa taivaalle kerääntyä pilviä, jotka veden pintaan heijastuessaan tuntuvat melkeinpä käsin kosketeltavilta.

Pilviä tulee ja menee, eikä niiden virralla näytä olevan sen paremmin alkua kuin loppuakaan. Ne muistuttavat minua ajatuksista, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja katoavat jälkiä jättämättä. Ajatusta ei voi vangita, mutta ajattelemiseen voi kiinnittyä niin voimallisesti, että mieli ehdollistuu ajatuksista, uskomuksista ja konsepteista rakentuvaan todellisuuskuvaan.

Olenko ajatusteni ajattelija?

Ajatuksista voimallisin on minä-ajatus. Se luo persoonallisen keskiön, ( a kind of hub) jonka ympärille kaikki muu rakentuu. "Olen itsenäinen ja tietoinen yksilö, jolla on kyky ajatella ja valta valita omat ajatuksensa" – on lausuma, jota tuskin edes kyseenalaistamme. Se perustuu uskomukseen kehon sisäisestä, tietoisesta minästä. Oletamme, että kehon sisällä elää minä, joka ajattelee ja luo ajatuksia, luokittelee ne, ja on niistä tietoinen. Tämä sisäinen, kehon sisällä elävä minä on hahmo, jolle kaikki tuntuu tapahtuvan ja siksi myös kaikki kokeminen vaikuttaa hyvin henkilökohtaiselta.

Asian älyllinen pohdinta johtaa väistämättä muna-kana-meemiin. On siis sukellettava syvemmälle, jotta syntyisi ymmärrys ajattelemisen ja minä-ajatuksen luonteesta.

Huomion on vetäydyttävä poispäin kaikesta objektiivisesta, ohitettava mieli ja suuntauduttava Itseen päin. Vain tietoisuus on tietoinen, ja itsessä lepääminen (englanniksi I am-ness) on kuin tilaton tila, jossa pysyn tietoisesti tietoisena ja tulen tietoiseksi mielen liikkeistä.

Voinko valita ajatukseni?

Kun huomioni suuntautuu poispäin siitä mitä tiedostan, huomaan että sekä keho että mieli, sisältäen ajatukset, mielikuvat, tuntemukset ja havainnot, ovat tiedostettuja. Keho-mieli on siis tiedostettu objekti eikä tietoinen ajattelija tai toimija. Ainoastaan tietoisuus on tietoinen. Tietoisuutena voin ottaa tietoisen todistajan "aseman", ja katsoa mitä elämän näyttämölläni tapahtuu, aivan niin kuin katsoisin elokuvaa. Huomaan, että ajatukset, samoin kuin kaikki muukin, ilmentyvät tietoisuudessa ja katoavaat sinne takaisin.

Ajatuksia yksinkertaisesti vain ilmaantuu eikä niillä ole omistajaa tai luojaa. Jokainen, joka on valvonut yöllisten ajatusten kanssa tietää, että ne tulevat kutsumatta eivätkä lähde pois käskettäessä. Vaikuttaa ilmeiseltä, että minä en voi valita ajatuksiani, ja jos näin olisi, niin olisi luonnollista valita ainoastaan hyviä ja miellyttäviä ajatuksia. Tällä tavoin saisivat ikävimmätkin asiat hopeareunuksen ja olisin onnellinen, samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, eikä maailmassa olisi mitään ongelmia. Näin ei kuitenkaan ole, miksi?

Jatkuvuuden tunne

Ajatukset tuntuvat muodostavan melkeinpä katkeamattoman virran, mutta tarkkailuni paljastaa, että ajatukset ilmaantuvat yksi kerrallaan. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä, ja kun yksi ajatus häviää, niin sitä seuraa aina toinen, joka puolestaan häviää ja tekee tilaa uudelle ajatukselle. Kuin aallot meressä ne tulevat ja menevät, yhä uudelleen ja uudelleen.

Ajatus ei ilmaannu menneisyydessä tai tulevaisuudessa, vaan aina Nyt. "Juon kupin kahvia". Kun sana "juon" ilmaantuu, ei muita sanoja vielä ole. Jokainen sana ilmaantuu vasta sitten kun edellinen on hävinnyt, ja se mikä on ilmaantunut, katoaa seuraavan ajatuksen ilmestyessä. Tästä huolimatta tuntuu siltä, että ajatuksiin liittyy jatkuvuus, joka tekee niistä ymmärrettävän kokonaisuuden.

Ajatus ei tunnista itseään

Vietän paljon aikaa ajatuksia tarkkaillen, ja tiedostan, että ajatus ei mitenkään voi tietää olevansa ajatus, sen paremmin kuin keho voisi tietää olevansa keho. Ajatus ei tiedosta itseään tai toisia ajatuksia, sillä miten objekti voisi tiedostaa toista objektia! Myös itsenäinen minä on ajatus, ja sen, samoin kuin muiden ajatusten tiedostaja on tietoisuus. Todellinen identiteettini on tietoisuus, ja se mitä olen kuvitellut olevani, on sananmukaisesti ainoastaan kuvitelma, joka perustuu minä-ajatukseen.

Ajattelemisen luonnetta tutkiessani minulle syntyy tapa, jossa aamulla herätessäni ja illalla nukkumaan mennessä vetäydyn tietoisesti minä-olen olemiseen. Se on kuin hyppy syvään veteen ja sulautuminen hiljaisuuden ajattomaan syleilyyn. Olemista ja tietämistä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kuin käsi kädessä kulkeva pari, kaiken näkymätön lähde ja elementti, joka luo yhtenäisyyden ja jatkuvuuden tunteen. Vastoin oletustani ei tuntemus ajatusten virrasta ja yhtenäisyydestä siten olekaan peräisin ajatuksista itsestään vaan tietoisuudesta, jossa ja josta ajatukset ilmentyvät.

Nimeämätön maa

Eräänä aamuna viivyttelen tavallista pidempään sängyssä ja putoan nimeämättömään maahan, jota leimaa yhtäaikaisesti sekä rauha että valppaus. Hiljaisuus on rikkomaton, kunnes ajatus "mitä jos" yhtäkkiä nousee esille ja luo minä-ajatuksen. Minä-ajatus on kuin varas, joka anastaa minä-tuntemuksen tietoisuudelta. Vaikka kyse on ainoastaan Itse-imitaatiosta, on siihen uskomisella valtava voima. Sen myötä syntyy todellisuuskuva, jonka keskiön muodostaa ajatus erillisestä minästä. Hämmästyn huomatessani, että kaikki muut ajatukset saavat juurensa minä-ajatuksesta. Minä-ajatus syntyy ensimmäisenä. Se on mielen alkujuuri, jota ilman ei olisi mitään muita ajatuksia. Ensimmäisen persoonan ilmaannuttua seuraa toinen persoona, ja sitten kolmas, mutta toista ja kolmatta ei olisi olemassa ilman ensimmäistä!

Minä-ajatus ja sen alkujuuri

Ilman pakottamista tai yrittämistä tulee tietoisesta itsessä lepäämisestä luonnollinen osa elämääni, eikä se rajoitu ainoastaan satunnaisiin hetkiin vaan on läsnä yhä enemmän ja enemmän kaikessa. Ja näin se, minkä olen aiemmin ohittanut, tulee näkyväksi. Subjekti ja objekti ovat pari, joita ei ole olemassa ilman toisiaan, ja kun huomioni ei ole objekteissa menettää myös minä-ajatukseen perustuva subjekti voimaansa.

Ihmettelen, että kuinka iloista ja vapaata onkaan elämä, jossa ehdollistuminen minä-ajatukseen hellittää otettaan. Irtautuminen ei ole mentaalilla tasolla tapahtuva prosessi tai suoritus. On todellakin sukellettava mielen ohi ja vetäydyttävä minä-olen olemiseen, jotta olisi mahdollista tunnistaa, että erillistä ajattelijaa ei ole olemassa, on vain tietoisuudessa ilmentyviä ajatuksia ja ajattelemisen aktiviteetti. Minä-ajatus on todellakin ainoastaan ajatus, ja minä-ajatus on elementti, joka lisää ajattelemiseen ajatuksen ajattelijasta.

Ajattelija on ajatus muiden ajatusten joukossa

Opin näkemään, että aina ensin ilmentyy energia, ja sen jälkeen ajatus joka nimeää ja määrittää tämän energian. Ajatukset ovat tietoisuuden liikettä ja tietoisuus on todellisuus jossa ne ilmentyvät. Yksikään ajatus itsessään ei koskaan sisällä ajatusta ajattelijasta, vaan minä ilmentyy vasta ajatusketjun loputtua. Ainoastaan jälkeenpäin katsottuna näyttää ajatusten välissä ja niiden lopussa olevan minä. Minä on ikään kuin täyteajatus, joka sitoo yhteen ajatukset ja lauseet, ja luo vaikutelman, että ajatusten vierellä tai takana on minä, joka ajattelee, valitsee ja kontrolloi ajatuksia. Mutta Itsenäinen ajattelija on ainoastaan yksi ajatus muiden objektien joukossa! Minä-sanan loputon ja ehtymätön toisto juurruttaa mieleen ajatuksen ajattelijasta, emmekä huomaa edes kyseenalaistaa sen alkuperää ja todellisuutta.

Tyhjyys ajatuksissa, ja niitä ennen ja niiden jälkeen

Teen harjoituksia, joissa poistan ajatusketjusta minä-ajatuksen. Ja kuinka ollakaan, niin ajatuksiin alkaa tulla ilmavuutta ja niistä tulee ikään kuin läpinäkyviä. Minä-ajatuksen menettäessä voimaansa alkaa mieleeni myös virrata uusia ja innostavia näkemyksiä. Ja samalla syntyy ymmärrys, että oivaltaminen ja ymmärtäminen, understanding, eivät asu mielessä vaan sanan mukaisesti mielen alla, ajatusten ja näkemysten välisessä tyhjyydessä. Ymmärtämistä ei tapahdu niin kauan kuin mieli on kiinni ajattelemisessa, vaan vasta ajatteluprosessin päätyttyä. Kun ymmärrys on saavutettu, ajattelu nousee jälleen tyhjiöstä ja antaa ymmärrykselle ymmärrettävän muodon. Ja vasta sitten ilmestyy näyttämölle minä-ajatus, joka liittää ymmärtämiseen minän, joka sanoo, että minä ymmärrän. Kuin klovni se tulee esiripun takaa vastaanottamaan suosiot, ja anastaa itselleen kunnian siitä mitä näyttämöllä tapahtui!