Luku 8. Erillisen itsen todellisuus

Erillisen itsen todellisuus

Olen jälleen kerran vaeltamassa Pyreneiden vuoristossa, retkikohteena Rock de Sant Salvador. Jo kaksi kertaa aiemmin olen retkeillyt tässä maastossa ja eksynyt pahemman kerran, ja toivon, että nyt selviän retkestä ilman suurempia ongelmia. Kristillisessä uskossa Sant Salvador tarkoittaa pelastautumista, vapautumista maallisista synneistä. Olen utelias näkemään, mitä tämä pyhäksi ristitty vuori tuo tällä kertaa koettavaksi.

Kehoani liikutetaan

Olen matkassa puolisoni kanssa ja reilun kolmen tunnin vaeltamisen jälkeen saavumme Sant Salvadorin juurelle. Evästauko tuntuu ansaitulta ja hetkeksi jopa nukahdamme syysauringon lempeään lämpöön. Vaihtelun vuoksi valitsemme paluumatkalle eri reitin. Maasto on vaikeakulkuista ja tunnin verran vaellettuamme päädymme jyrkälle kivivyörylle, jossa reittimerkinnät loistavat poissaolollaan. Luotamme kuitenkin karttaan ja jatkamme matkaa.

Eteneminen on hidasta ja vaivalloista. Kun vielä toinenkin tunti on vierähtänyt, joudumme pysähtymään ikävän tosiasian edessä: San Salvador on jälleen kerran osoittanut voimansa ja johtanut meidät harhaan! Edessämme aukeaa loppumattomalta tuntuva kivivyöryvirta, jonka takana siintää tiheä metsä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin kääntyä ja lähteä kulkemaan samaa reittiä takaisin päin. Tunnen kouraisun vatsanpohjassani, ja huolestuneena puntaroin, kuinka selviäisin vielä muutaman lisätunnin vaikeakulkuisessa maastossa. Mutta yllättäen ei matkan teko tunnukaan rankalta. Tuntuu kuin kadottaisin itseni ja että kehoani liikutetaan sen sijaan että minä liikuttaisin sitä. On vain liikkumisen aktiviteetti ilman omistajaa. Yhdeksän tunnin vaeltamisen jälkeen, juuri ennen auringonlaskua, saavutamme lähtöpisteen ja siellä odottavan auton.

Päästän irti konsepteista

Kotiin saavuttuani olen niin uupunut, että jaksan tuskin istua. Suljen silmäni ja vaivun ei-tekemisen tilaan. Hetken levättyäni olen kuitenkin utelias perehtymään kokemukseeni siitä, että kehoani liikutetaan. Tutkin kehoa aistimisen avulla ja yllätyn huomatessani, että kokemukseni kehosta ei ole sama kuin sitä koskevat mielikuvat ja ajatukset. Mielen tehtävä on luoda arkielämää palvelevia käsitteitä ja mielikuvia, mutta jos kokeminen ei suodatu niiden läpi, jää jäljelle ainoastaan erilaisia tuntemuksia: aistin lämpöä ja virtaavaa tunnetta. Ei ole jaloissa tuntuvaa virtausta tai kasvojen kuumotusta, on vain Tässä ja Nyt ilmeneviä aistimuksia. Olen kuin vastasyntynyt lapsi vailla menneisyyttä, ja yllätyn huomatessani, että ilman määritteitä,kuten "minun kasvoni" tai "minun jalkani", ei tuntemuksilla ole tunnistettavaa rajaa tai sijaintia, eikä edes omistajaa!

Konsepti minun kehostani

Jatkan tutkimista päästäen irti nimistä ja konsepteista kuten mieli ja minun kehoni. Kun ajatus subjektista ja objektista putoaa pois, katoavat rajat eikä ole tuolilla istuvaa kehoa, vaan jäljellä on vain puhdas aistiminen ja sen tiedostaminen. Kokemus avaa oven hämmästyttävälle oivallukselle: keho ei olekaan kiinteä, itsellinen objekti vaan kokoelma tuntemuksia rajattomassa tietoisuudessa!

Jään ihmettelemään, että kuinka on mahdollista, että heti kun huomioni kiinnittyy ajatuksiin ja havaintoihin ja nimeän ne, niin se mikä on vapaata ja eloisaa menettää elinvoimaisuutensa, ja tilalle astuu kiinteänoloinen entiteetti. Kuin huomaamatta omaksun identiteetin keho-mielenä ja käyttäydyn kuin elokuvahahmo, joka samoilee pitkin kuivunutta joen uomaa ja etsii tietään takaisin kaiken elävöittävälle valtavirralle.

Suojakuoren murtuessa

Keho on tärkeä työväline, peili, joka heijastaa mieltä. Kehon tuntemukset ja fyysiset oireet ovat pysäyttäneet minut kerta toisensa jälkeen. Näin tapahtui jälleen kerran, kun olin palannut Suomessa vietetyn kesän jälkeen ranskalaiseen kotikylääni. Olin saanut uuden ystävän, jonka kanssa lähdin vaellusretkelle. Meillä on paljon yhteistä ja elämänkokemuksia jakaessamme kävi ilmi, että ystäväni ammatillinen tausta oli samanlainen kuin äidilläni, joka oli hiljan nukkunut pois. Kun ystäväni kertoi vaikeuksista, joita hän oli kohdannut oman äitinsä kuoleman jälkeen, tuntui kuin nuoli olisi lävistänyt suojakuoren, jonka en tiennyt edes olevan olemassa. Kävelyni muuttui kertaheitolla kivuliaaksi, oikea jalkani kieltäytyi yhteistyöstä ja muutti kävelemisen erittäin työlääksi. Eikä ainoastaan siksi kerraksi vaan kuukausiksi eteenpäin.

Vain hiljaisuus tietää

Liikunnallisten rajoitteiden vuoksi minulle jäi paljon aikaa hiljentymiseen ja itsetutkiskeluun. En etsinyt syy-seurausyhteyksiä, vaan herkistyin kokemaan aistimuksia. Mitään pois sulkematta tai muuttamatta kaikki oli tervetullutta. Hiljaisuuden voima on kuin tuli, joka polttaa epätoden ja muuttaa sen takaisin Itsekseen. Hiljaisuuden valo läpäisee kaiken ja se teki myös näkyväksi mentaalin mekanismin, jossa kohtaamattomat tai kyseenalaistamattomat ajatukset projisoituivat maailmaksi ja toisiksi ihmisiksi.

Kotisohvalla istuen pääsin katsomaan menneisyyden filminauhaa ja kurkistamaan pienen ja kiltin tytön suojattuun elämään. Näin sellaisen osan persoonani, joka halusi miellyttää ja olla kiltti. Tyttö vetäytyi mielellään yksinäisyyteen ja pidättäytyi ilmaisemasta ajatuksia ja tunteita, koska hän ei voinut tietää miten ne otettaisiin vastaan. Tyttö pelkäsi torjutuksi ja arvostelluksi tulemista. Äiti edusti tytölle turvaa, huolenpitoa, rakkautta, yhteyttä, ja siksi tyttö teki kaikkensa, jotta äiti ei vihastuisi vaan olisi tyytyväinen ja onnellinen. Ajan mittaan tytön mieleen muodostui uskomusjärjestelmä, joka rakentui kielletyistä tunteista ja ajatuksista. Niiden kiertämiseksi syntyi tapoja ja konsepteja, jotka kulkivat tytön mukana aikuisuuteen ja estivät tunnistamasta ehdollistumista ja sen seurannaisvaikutuksia.

Nyt äiti on poissa. Ei ole enää äitiä, jolle soittaa tai joka odottaa soittoa. Yhtäkkiä tunnen sanoittamaton kaipuuta, ja tuntuu kuin paratiisin portti olisi sulkeutunut ikuisiksi ajoiksi.

Suutele sammakkoa!

Hoidin polveani kaikin mahdollisin tavoin, ja eräänä päivänä havahduin hätkähdyttävään oivallukseen: polvea hoitaessani kuuntelin omaa tarinaani ja ehdollistumistani siihen! Fyysiset oireet heijastivat opittua tapaani suojautua, puolustautua tai kieltää kokeminen, joka oli ristiriidassa oman todellisuuskuvani kanssa. Mutta kielletty ja kohtaamaton projisoituu toisiin ihmisiin, seurauksena pelon maailmaa ja siitä selviytyminen.

Opettelin olemaan valppaana ja läsnä sille mitä on, ja näin herkistyin tunnistamaan hetken, jolloin olin siirtymässä ns. henkiselle ohituskaistalle. Tulin tietoiseksi impulssista, joka ohjasi joko kieltämään läsnä olevan kokemuksen tai korvaamaan sen mentaalilla konseptilla oikeasta ja väärästä. Oivalsin, että impulssia totellessani suora kokeminen estyy ja silloin jään aina kaipaamaan jotakin. Jos sen sijaan maltan olla tottelematta impulssia, eivät menneisyyden kokemukset pääse tukkimaan kehon vapaata virtaa. Ja kuinka ollakaan, niin oikea polveni antoi vähitellen periksi ja suureksi ilokseni pystyin taas liikkumaan. Suutele sammakkoa, niin se muuttuu prinssiksi!

Kun aika pysähtyy

San Salvadorin retkestä on ehtinyt kulua jo aikaa, kun muisto siitä palaa mieleeni. Näen kivivyöryn, jolla jalkani olivat joka hetki vaarassa livetä. Mutta vaaran keskellä pelko katoaa! Kun tekeminen on täysin keskittynyttä, on vain läsnäolo ilman tarinaa ja sen sisältöön samaistumista. Kun ajatus "minästä" edes hetkellisesti lakkaa olemasta, syntyy tilaa nähdä, että itsellinen entiteetti nimeltään minä on mielen projektio, jolla ei ole muuta todellisuuspohjaa kuin ajatukset ja kuvitelmat. Mikään ei ole erillistä ja kaikki se mikä näyttää olevan "tuolla jossakin", on Tässä ja Nyt, sillä projektio ei voi jättää lähdettään!

Tunnen kuinka kaipuu rintakehässäni antaa periksi ja sydämeni syvyyksissä tiedän, että en voi jättää ketään tai tulla jätetyksi, sillä kaikki on Tässä ja Nyt. Kiitän San Salvadoria. Siitä tuli kuin tulikin pelastajani!