Luku 6. "Etsikää niin te löydätte"

"Etsikää niin te löydätte"

- Samaistuja

Palaan Pyreneiden vaellukselta, mutta kun saavun perille, en löydä kodin avainta. Etsin sitä taskuistani, repusta, autosta, pihan piilopaikoista - kaikista mahdollisista ja mahdottomankin tuntuisista paikoista, mutta avain pysyy hukassa. Lähtiessäni olin sulkenut ovet ja ikkunat huolellisesti, eikä jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin murtautua omaan talooni. Ystävälliseltä naapurilta saan lainaksi työkaluja, joiden avulla saan irrotettua reunalaudat yhdestä ikkunasta. Pääsen kuin pääsenkin sisälle taloon ja jatkan etsintää, mutta avaimen katoaminen jää arvoitukseksi.

Kadotettua etsimässä

Kun kadottamme jotakin, huolestumme ja suuntaamme kaiken energian kadotetun löytämiseen. Mutta vaikka löydämme sen mitä etsimme, ei mieli ole koskaan täysin tyytyväinen. Jotain tuntuu aina puuttuvan tai olevan hukassa. Saatamme kuvitella, että kadotettu esine aiheuttaa huolta. Vaan ei. Todellinen syy juontaa juurensa syvemmältä: kadotamme itsemme etsimisen aktiviteettiin, ja samaistumme erilliseksi, kehosta ja mielestä koostuvaksi entiteetiksi. Erillinen itse on aina yksinäinen, ja hänen elämäänsä leimaavat huoli ja epävarmuus. Siksi on varsin luonnollista, että vastustamme sitä mikä on ja kaipaamme tilalle jotakin muuta – ja näin ehdollistunut elämäntapa kietoo yhä tiukemmin verkkoonsa. Kierrämme kehää ilman aloitus- tai päätepistettä.

Samaistumisen mysteeri

Minä tunnen kiertäväni kehää pohtiessani samaistumisen olemusta. Kuka tai mikä on se, joka samaistuu? Ymmärrän metaforan unesta ja unen näkijästä, mutta en pääse perille siitä, miksi tai miten uneksittu hahmo samaistuu rooliinsa. Minulle on myös selvää, että minun persoonani ei ole havaitsija tai havaintojen tunnistaja vaan havaitsemisen väline. Minä en siten ole sama kuin kehoni vaan enemminkin jotakin, joka käyttää kehoani. Tämä puolestaan tarkoittaa, että minä persoonana en mitenkään voi olla se, joka samaistuu.

Kun suljen pois mahdollisuuden persoonan samaistumisesta joksikin, näyttää ainoaksi vaihtoehdoksi jäävän, että samaistuja olisi tietoisuus. Mutta onko mahdollista, että jotain, mikä on ikuista ja ääretöntä, voisi samaistua rajalliseksi ja ajalliseksi muodoksi? Silloinhan ikuisuus kadottaisi itsensä, ydinolemuksensa kaiken ikuisena lähteenä - eikä se ole mahdollista!

Jakamaton todellisuus

Päivät ja viikot kuluvat, kunnes viimeinkin tiedostan, että se mitä tavoittelen, ei ole käsitteellisen ajattelemisen ulottuvissa. Annan periksi. Ja juuri kun kysymykset loppuvat, vastaus ilmestyy kuin taikaiskusta! Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun olen horrostilassa unen ja valvetilan välillä, viivähdän hetken jakamattomassa todellisuudessa. Tuntuu kuin olisin valokangas, rajaton olemus, joka sisältää kaiken. Mikään ilmentymä ei ole erillinen, vaan kaikki on harmonista, kuin tanssi ilman tanssijoita. Rauha on rikkomaton, kunnes ajattelu yllättäen aktivoituu. Tunnen levottomuutta ja yhtäkkiä ykseys rikkoutuu, ja minut heitetään takaisin maailmaan. Huomaan kellon näyttävän kuutta aamulla.

Mutta olen tuskin ehtinyt vilkaista kelloa, kun maailma häviää uudemman kerran ja lepään jälleen ykseyden lempeydessä. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta, on vain Olemassaolon loppumattomuus. Kaikki on täydellistä, eikä mikään puutu. Kuin varkain ilmestyy Eedenin puutarhaan jostakin kuitenkin ajatus, toive siitä, että voisin tarttua ja pitää kiinni paratiisimaisesta olotilasta. Ajatus on tuskin ehtinyt ilmaantua, kun ykseys tuntuu rikkoutuvan ja palaan jälleen dualistiseen maailmaan. Kellon viisarit osoittavat, että on minuuttia yli kuusi.

Erillisyys ja samaistuminen

Hetken ajan olen täydellisen hämmentynyt, enkä voi ymmärtää, että se mikä juuri hetkeä aiemmin tuntui ikuisuudelta, kesti ajassa mitattuna tuskin yhtä minuuttia. Mutta sitten kaikki kirkastuu. Oivallan, että ajattelemisen aktivoituminen rikkoo yhteden ajattomaan Olemiseen ja kylvää perustan niin ajalle kuin dualismille: ajatteleminen erottelee yhtenäisyydestä erillisiä osia ja luo vaikutelman itsenäisestä kehosta ja minästä kehon sisällä. Tästä perspektiivistä käsin tuntuu todenperäiseltä, että maailma on "minän" ulkopuolella.

Dualistinen katsontakanta perustuu subjektin ja objektin väliseen suhteeseen, mutta tietoisuudelle ei olemassa erillisiä kehoja, objekteja tai maailmaa. Ei ole kahta ja siten ei ole myöskään mitään mihin samaistua. On vain tietoisuus, joka sisältää kehoni, mutta minä en ole kehoni eikä kehon sisällä ole ketään. Tai kuten englannin kielellä niin osuvasti ilmaistaan, "there is nobody in the body".

Ymmärrän, että keho on mielen projektio, jolla ei ole olemassa omaa itsenäistä olemassaoloa. Kuvitelma itsellisestä kehosta syntyy vasta kun mieli aktivoituu ja samaistaa Itsen, tai toisin ilmaistuna, tietoisuuden kehoksi. Samaistumisen myötä syntyvä persoona on kuin maski, joka verhoaa todellisuuden. Ja vaikka kyse on ainoastaan verhosta, on sillä hintansa: vaivumme tietämättömyyden uneen, jossa uneksitut hahmot alkavat elää omaa elämäänsä. Paratiisin portti tuntuu sulkeutuvan ikiajoiksi. Mutta meidän tehtävämme on herätä mielen lumotusta maailmasta ja nähdä, että jakautuminen eli dualismi on ainoastaan illuusio, jota ei todellisuudessa ole koskaan tapahtunut.

Mitään todellista ei voi uhata

Todellinen Itseni on siis tietoisuus, ja merkillistä kyllä, niin en tarvitse kehoa tai maailmaa tunteakseni itseäni. Kuinka voisikaan olla toisin, sillä on vain ykseys, yksi elämä, joka ilmentyy juuri nyt sellaisena kuin mitä kaikki on. Kaikki, aivan kaikki on yhden ja ainoan Itsen ilmentymää. Se minkä olen kuvitellut todellisuudeksi, on unikuva, joka koostuu ajatuksista, kuvitelmista ja havainnoista. Mutta niiden todellisuus ja perimmäinen olemus on tietoisuus - aina läsnä oleva "ikuisuus-elementti", joka tietää itse itsensä ja tunnistaa kaikessa vain itsensä.

Ihmeiden Oppikurssi ilmaisee asian kauniisti sanomalla, että "Mitään todellista ei voi uhata. Mitään epätodellista ei ole olemassa. Siinä on Jumalan rauha".

Voiko rauhan kadottaa?

Aika ajoin tuntuu kuitenkin siltä, että elämäntapahtumat vievät rauhan mennessään. Tuntuu kuin rauha hukkuisi ajatusten ja toiminnan melskeeseen. Persoonan näkökulmasta katsottuna rauha vaikuttaa mielen tilalta, jonka voi saavuttaa mieltä tavalla tai toisella työstämällä tai muuttamalla. Mutta mielen rauha ei ole koskaan pysyvä siitä yksin kertaisesta syystä, että erillinen keho-mieli on illuusio, jolla ei ole pysyvää pohjaa. Minunkin mieleni on välillä niin levoton, että se kuormittuu lukemattomilla kysymyksillä ja etsii niihin ratkaisuja. Mutta niistä huolimatta tunnistan niihin kätkeytyvän muuttumattomuuden – rauhan, jossa lepään elämäntapahtumista riippumatta.

Todellinen samaistuja

Eräänä kauniina kevätpäivänä innostun tekemään suursiivouksen. Auringon valo tuo ikävällä tavalla esille pölyn, jota on kertynyt huoneiden nurkkiin ja huonekalujen pinnoille. Niinpä löydän itseni kantamassa huonekaluja ja mattoja ulos pihalle. Käytän siivoamiseen useamman tunnin ja urakan päättyessä tunnen ihanaa raukeutta. Fyysinen väsymys suo minulle ajattelemisesta vapaan lepohetken. Annan huomioni kääntyä poispäin maailmasta ja eipä aikaakaan, kun jo lepään ajattomassa olemisessa. Vähitellen annan huomioni suuntautua takaisin havaintoihin, ajatuksiin ja tuntemuksiin ja huomaan, kuinka häilyviä ne ovat. Epävakaisuudesta ja muuttuvuudesta huolimatta aistin niissä kuitenkin jotakin hyvin todellisen tuntuista, jotain joka on pysyvää ja muuttumatonta. Kuin tyhjästä syntyy oivallus, että todellisuuden tunne on peräisin ilmentymien lähteestä, tietoisuudesta!

…Minä olen jotakin

Vetäydyn tarkkailijan asemaan ja katselen ympärilleni ilman että nimeän ja tai leimaan mitään mitä havaitsen. Tietämättömyyden tila tuntuu ensi alkuun epämiellyttävältä, aivan niin kuin putoaisin jonkinlaiseen nimettömään tyhjiöön. Kamppailen tuntemuksiani vastaan, mutta kun huomaan lopettaa vastustamisen, tuntuu kuin salama läpäisisi kehoni. Ja samassa ymmärrän: nimeämätön ei tunne erillisyyttä. Mutta hetkellä jona ajatus määrittää jotakin, tapahtuu jotain hyvin mielenkiintoista: "Minä Olen" tieto muuttuu "minä olen jotakin" tuntemukseksi ja siihen samaistumiseksi. Ykseys tuntuu jakautuvan erillisiksi yksilöiksi, ja syntyy vaikutelma, että tietoisuus olisi yksilön ominaisuus.

Objekteista loistava valo

Nautin vastasiivotun kodin puhtaudesta ja raikkaudesta. Asettaessani tavaroita takaisin paikoilleen kuulen kilahduksen. Suuni loksahtaa auki, kun näen lattialla avaimen, jonka luulin kadottaneeni. Tuijotan sitä mitään ymmärtämättä, kunnes yhtäkkiä oivallan: ei ole olemassa henkilöä, joka samaistuu joksikin. On ainoastaan ajatus, joka määrittää tietoisuuden ja pukee sen ylle kehon kuvitteelliset rajat. Siksi tuntuu siltä kuin kehon sisällä eläisi tietoinen minä, joka samaistuu erilliseksi, kehosta ja mielestä koostuvaksi entiteetiksi. Todellinen samaistuja ei siis ole sen paremmin yksittäinen henkilö kuin tietoisuuskaan, vaan AJATUS! Ainoastaan ajatus samaistaa itseni eli tietoisuuden kehomieleen ja kutsuu sitä minäksi. Ajatus lyö leiman kaikkiin havaintoihin ja ehdollistaa ajattelemisen – ja näin syntyy syvään juurtunut mielikuva erillisestä yksilöstä.

Kuin kertaheitolla kääntyy maailmani ylösalaisin! Maskin riisuessani näen, että hän joka etsii ei löydä. Mutta hän joka ei etsi tulee löydetyksi ja näkee oman valonsa loistavan kaikissa kohteissa.