Luku 2. Itseään heijastava valo

Itseään heijastava valo

Alkukesäinen päivä on heleän kaunis. Vuosi vuodelta olen yhä haltioituneempi Pohjolan kesän valosta. Kuinka kauniisti tyynen veden pinta heijastaakaan siihen piirtyneitä siluetteja! Katselen suorastaan lumoutuneena valon ja varjon leikkiä ja jollakin merkillisellä tavalla koen, että en ole ainoastaan katsoja vaan suorastaan olennainen osa tapahtumaa. Universumin luovaa tanssia seuratessani tunnen myös syvää kaihoa. Olenko katsomassa elämän pienoisnäytelmää, jossa kaikki ilmentynyt katoaa aikanaan takaisin tietoisuuden valtamereen? Entä mikä on havaintojeni todellisuus? Näenkö ehkä ainoastaan unikuvia, jotka viivähtävät tietoisuudessa vain hetkisen?

Heijasteet – onnellisuuden etsintä

Heijasteet herättävät minussa mielikuvan onnellisuuden etsinnästä. Kuinka helposti ryhdynkään etsimään uutta, jos en konkreettisesti niin ainakin mielessäni. Tuntuu, kuin olisin aika ajoin suorastaan pakotettu löytämään jotakin, joka on entistä parempaa, suurempaa tai tärkeämpää. Jotain sellaista, joka tekisi minut onnelliseksi. Kuljen monia polkuja, kunnes turhaudun ja pysähdyn. Ja silloin, täysin yllättäen, tunnistan välähdyksenomaisesti tyhjyydestä kumpuavaa onnellisuutta, jolle ei ole mitään konkreettista syytä. Ihmettelen, että olenko itse este itselleni? Mitä jos etsimäni onkin kuin veteen piirtynyt heijaste, joka lumoaa minut niin, että jään vangiksi irrallisten havaintojeni luomaan todellisuuskuvaan? Mitä jos minuksi ja maailmaksi mieltämäni kokonaisuus onkin heijastus jostain syvemmästä, sellaisesta, jota en nimeämällä, ajattelemalla, tutkimalla tai etsimällä kykene koskaan tavoittamaan?

Moottori: puutteen tunne

Luonnon helmassa mieleni tyyntyy ja etsinnän tarve häviää ajattoman olemisen rauhaan. Seisahdun ja suljen silmäni. Hengitän syvään ja tunnen, kuinka ilma virtaa jalkapohjien kautta kohti päälakea ja takaisin päin, kuin maan ja taivaan yhdistäen.Jatkan harjoitusta, kunnes tunnen, että kehoni ei enää rajoita minua ympäristöstäni. On vain värähtelyä ja erilaisia tuntemuksia. Avaan silmäni ja ihmettelen: muotojen väliset rajat ovat hälvenneet. Näköpiirini sumetessa maisema muuttuu lähes unenomaiseksi, abstraktioksi vailla kiinnekohtia. Tunnen liikkuvani maattomalla maaperällä, jossa myös ajatteleminen ja havaitseminen peittyvät usvaan. Udun keskeltä alkaa kuitenkin välkehtiä valoa, ja maiseman muuttuessa kirkkaammaksi kirkastuu mielenikin. Esille nousee vaivihkaa sana puutteellisuus. Tunnistan sen. Tuntuu kuin puutteellisuuden tunne olisi oleellinen osa elämääni. Osa, joka kuin varkain ruokkii sekä kehoa että mieltä.

Kaipuu

En ole tiedostanut, kuinka usein hakeudun sellaisten aktiviteettien ja kohteiden pariin,jotka peittävät tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteen. En ole myöskään osannut nähdä aktiviteettien ja puutteellisuuden tunteen välistä yhteytä. Erilaisten toimintojen pariin hakeutuminen toimii kuin polttomoottorina, joka käynnistää ja pitää yllä etsinnän suomaa jännitettä. Matkalla oleminen ruokkii haavekuvaani tulevaisuuteen kohdistuvasta täyttymyksestä. Odottamisesta ja ikävästä, jota runoilija Edith Södergran kuvaa niin osuvasti "maaksi jota ei ole"*. Onko todellakin niin, että tavoittelen päämäärää, jota jokin osa minua ei edes halua saavuttaa, koska juuri silloin joutuisin kohtaamaan sen, mitä pakenen: tyhjyyden tunteen, joka seuraa etsinnän päättymistä.

Niinpä huomaan olevani jo kohta uudelleen etsintämatkalla ja seilaan kohti uusia seikkailuja ja satamia. Kunnes lopulta ymmärrän, että tavanomainen, ehdollistunut toimintani sulkee minut noidankehään: onnellisuutta etsivä "minä" osoittautuu kuvitelluksi hahmoksi, jonka oma aktiviteetti luo varjon onnellisuudelle ja estää löytämästä sitä. Objektit ja aktiviteetit ovat ainoastaan heijasteita niihin kätkeytyvästä henkisestä ytimestä, eivätkä ne voi siksi koskaan tarjota pysyvää onnellisuutta ja rauhaa. Kun pyydän apua peilikuvalta, kuljen auttamattomasti väärään suuntaan!

Eksyksissä

Jään tunnustelemaan tyhjyyden tunnetta ja oivallan, että se kertoo kaipauksesta.Tuntuu kuin olisin menettänyt kosketuksen johonkin oleelliseen, aivan niin kuin Jumalan luomistyössä olisi tapahtunut jokin peruuttamaton erehdys. Olen neuvoton, sillä minulla ei tunnu olevan avainta, joka avaisi portin Edenin puutarhaan. Yllättäen ponnahtaa kuitenkin ei-tietämisen tilasta vastaus: kun uppoudun ajatusten, tunteiden ja aistien kohteisiin, eksyn ja unohdan kuka minä olen, sen että kuka tai mikä on todellinen kokija. Olen kuin rooliinsa täydellisesti samaistunut näyttelijä, joka unohtaa itsensä. Näyttämö ja sen tapahtumat kietovat roolihahmon lankaansa niin täydellisesti, että tieto kadotetusta vaipuu unholaan.

Rohkeat ovat kuitenkin valmiita riisumaan roolivaatteet ja hyppäämään tuntemattomaan. Pelosta huolimatta he ovat uteliaita ja haluavat nähdä, mitä persoonallisen minäkuvan alta paljastuu. Jo muutama hetki tekemättömyyttä ja kiinnittymätöntä olemista riittävät osoittamaan, että mieli samaistaa tuntemattoman tyhjyyteen, pohjattomuuteen vailla mitään tunnettua, johon tarttua! Ehdollistunut ajattelu ja havaitseminen estävät tunnistamasta hallitsemisen illuusiota ja ruokkivat mielikuvaa itsenäisestä ja erillisestä persoonasta. Siksi en ole tullut edes kyseenalaistaneeksi todelliskuvaa, johon näkemykseni pohjautuvat. Veteen piirtyvät siluetit auttavat näkemään sen häilyvyyden. Aavistan, että kaiken muuttuvan ja ajallisen takana on jotakin pysyvää ja päämäärätöntä, joka ei projisoi itseään.

Kyseenalaistaminen

Aurinko on tuskin ehtinyt laskea, kun huomaan kuun nousevan taivaan kannelle. Kuuta tarkkaillessani juolahtaa mieleeni, että kuulla itsellään ei ole valoa. Sekä kuu että sen luoma heijaste tarvitsevat auringon valon tullakseen nähdyksi. Voisiko sama päteä myös minuun? Mitä näkeminen on? Onko olemassa erillistä näkijää ja nähtyä, vai onko myös näkijä nähty? Nämä kysymykset tuntuvat yhtäkkiä niin keskeisiltä, että suorastaan tyrmistyn niiden äärellä. Ihmettelen, kuinka olen pystynyt sivuuttamaan jotain näin oleellisen tärkeää! Jos tietoisuus ei olekaan paikallistunut kehooni, niin mistä ihmeestä voisin sen löytää? Olen ollut vakuuttunut siitä, että aivoni tuottaisivat ajatuksia, mutta yhtäkkiä en enää olekaan asiasta niin varma. Entä tietoinen mieli, onko sellaista ylipäätään olemassa? Keho, tuntemukset, ajatukset, aistihavainnot, ja tunteet eivät voi itse tiedostaa omaa olemassaoloaan tai poissaoloaan. Täytyy siis olla olemassa jotain muuta tai jokin muu, joka tunnistaa ja tiedostaa ne. Kuka oikein on tässä?

Tässä ja nyt

Päätäni alkaa särkeä ja pahoinvointi on saamassa minusta otteen. Tuntuu kuin koko maailmankuvani olisi hajoamassa ja että olisin kohtaamassa sellaista, jota toisaalta olen etsinyt, ja merkillistä kyllä, myös tiedostamattani paennut. Minun tekisi mieleni vaimentaa epämiellyttäviä, melkeinpä kauhun sekaisia tuntemuksiani. Tunnen myös suurta houkutusta langeta korvikkeisiin, joita mielikuvat, mentaalit ja fyysiset aktiviteetit sekä sosiaalinen media tarjoavat, puhumattakaan jääkaapin lahjomisyrityksistä! Näiden sijaan kiinnitän huomion hengitykseen ja annan mitään muuttamatta kaikille tunteille, tuntemuksille ja ajatuksille luvan ilmentyä juuri sellaisena kuin ne ovat. Ja yhtäkkiä oivallan: etsimäni ei asusta nurkan takana tai tulevaisuudessa, vaan on tässä ja nyt. Aistin läsnäolon onnellisuuden, jossa puutteellisuus ja siitä poikivat tunteet osoittautuvat hämärtyvän illan verhoamaksi kangastukseksi – ikään kuin olisin etsinyt vettä huomaamatta, että olen kaiken aikaa ollut veden äärellä. Ymmärrän, että onnellisuutta ei voi saavuttaa. Sillä onnellisuus ei ole tunne tai mielen tila vaan todellisen Itsen eli oman olemisemme olemus. Oleminen itsessään ei ole tarkoitushakuinen eikä sillä ole ikää, mutta siitä huolimatta juuri iättömyys tuntuu antavan ajalliselle minulle tarkoituksen. En koe iättömyyttä tuonpuoleisena abstraktiona vaan ennemminkin sellaisena, joka on lähempääkin lähempänä itseäni, tässä ja nyt. Onnellisuus on aina olemassa, myös silloin kun se verhoutuu mielen heijasteisiin.

Todeksi eläminen

Aika tuntuu kadonneen ja huomaan edelleenkin istuvani rantakalliolla. Olen pelännyt näkymätöntä, koska mieli on täydellisen kykenemätön tavoittamaan mitään sellaista, jolla ei ole objektiivisia ominaisuuksia. Mieli rakastaa tietoa, koska siihen tai muihin objekteihin kiinnittyessään se pysyy vallankahvassa. Myös minä olen tukeutunut henkisten mestareiden ja mystikoiden oppeihin, mutta nyt on aika luopua kainalosauvoista ja nojautua omiin kokemuksiin. Elämä on todellinen guruni, joka viisaudessaan ilmentää aina oikeita asioita oikea-aikaisesti – virheen mahdollisuutta ei ole!

Hiljaisuus kietoo minut kehtoonsa ja paljastaa, että juuri Olemisen todellisuus valaisee havainnot, tunteet, tuntemukset ja ajatukset ja tekee itsensä tunnistettaviksi niiden kautta. Päivän painuessa levolle nousee idästä lempeä tuuli ja kuiskaa korvaani Jeesuksen sanat: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo". Näiden suurten sanojen äärellä tunnen itseni yhtäkkiä kovin pieneksi, kuin varjoksi Eedenin puutarhassa. Valon voimassa pelkoni kuitenkin hälvenee ja ymmärrän, että minun ei tarvitse vältellä varjoja tai taistella niitä vastaan. Valon kutsua seuratessani opin erottamaan epätoden todesta. Ja lopulta jää jäljelle vain kirkkaus: oman Olemisemme valo.

*Edith Södergran: Runokokoelma "Maa jota ei ole", 1925 ("Landet som icke är")