Luku 1. Naimissa elämän kanssa

Matkani johdattaa niin sanotusti keskelle "ei mitään", Saimaan äärelle. Sen mäntymetsäiset kalliosaaret ja luodot herättävät kaipuun vetäytyä luonnon helmaan, kauaksi kaupungin hälinästä. Pimenevässä illassa suunnistan rantasaunalle, mutta ennen saunan lämpöön kääriytymistä tekee mieleni pysähtyä, kuunnella hiljaisuutta ja ihailla tähtikirkasta taivasta. Yhtäkkiä merkillinen haikeus täyttää mieleni ja tunnen itseni hylätyksi, jätetyksi oman onneni nojaan. Olisi helppoa sivuuttaa tämä tunne, mutta sen sijaan antaudun tuntemuk

Hengitän sitä sisäänpäin ja annan sen laajeta laajenemistaan, niin että se lopulta täyttää minut kokonaan. Ja samassa tunnistan siinä jotakin hyvin tuttua. Tunne on täsmälleen sama kuin silloin, kun lähdin synnyttämään esikoistamme. Matkaeväinä vain heikko aavistus siitä, mitä synnytys on, ja edessä täysi tuntemattomuus. Lähdin yksin ja palasin kotiin uusi elämä mukanani, elämä, jota en voi mitenkään hallita.

Yliopiston tutkijana olin lukenut ja valmistautunut huolellisesti tulevaan. Opin, että rytmi on tärkeä. Niinpä olinsuunnitellut uudelle elämälle tarkan päiväohjelman, joka sisälsi syömistä, nukkumista ja "seurustelua". Saapuessamme sairaalasta kotiin paukkuivat ulkona vuosisadan pakkaset. Olin pyytänyt hankkimaan kotiimme lisälämmittimiä – olihan pienokaisemme saatava tarpeeksi lämpöä! Toiminnallamme oli kuitenkin odottamattomia seurauksia: talon sähkökeskuksen sulakkeet paloivat ja kaikkien asuntojen sähkönjakelu lakkasi toimimasta. Mutta vauvapa ei ollut tästä moksiskaan, vaan noudatti omaa rytmiään ja tuntui nauttivan elämästä. Yöllä oli mielenkiintoista valvoa ja päivällä maistuivat unet. Tuntui kuin pieni nyytti olisi valtavalla tahdonvoimallaan halunnut jo silloin osoittaa akateemiselle äidilleen elämän hallitsemisen harhan!

Jokainen lapsi on suuri ihme. Ensimmäinen hymy, ensimmäinen kääntyminen, ensimmäiset sanat, ensimmäiset askeleet. Henki, elämänvoima, tuo hetki hetkeltä uusia, ennen kokemattomia asioita, itsestään, ilman oppikirjoja! 

Lapset, kaikki kolme, ovat jo maailmalla; olemme irrottautuneet – vai olemmeko sittenkään? Olen laskenut irti tarpeestani kontrolloida heidän elämäänsä, tai ainakin yrittänyt. Uskaltaisinko nyt päästää irti ja hypätä tuntemattomaan? Kirjoitanko minä, vai kirjoittaako elämä minussa, minun kauttani. Olenko yksin vai yhteydessä kaikkeen?

Nimeäminen

​Pysähdyn, seurauksena ymmärrys – ajaton hetki, joka tuntuu sisältävän kaiken. Olenko oikeastaan koskaan kohdannut mitään muuta kuin oman mieleni tuotteita? Sillä heti kun lähden nimeämään jotakin, vievät sanat minua mennessään ja kadotan läsnäolon tuntemuksen: eksyn dualistiseen "minä ja muut" maailmaan. Tuntuu niin kuin "minäni" koostuisi kehosta ja pääni sisään paikallistuneesta mielestä. Kaikki muu vaikuttaa olevan jotakin muuta kuin mitä itse olen. Ei ihme, että koen itseni aika ajoin ulkopuoliseksi ja tunnen halua vetäytyä oman mieleni suojamaailmaan. Näin toimiessani luon erillisyyttä ja yksinäisyyttä – eli paradoksaalisesti juuri sitä, mitä pakenen! Kun en anna mielelle valtaa nimetä kohteita, tunnen putoavani jonkinlaiseen nimettömään tyhjiöön, joka ei suostu tutkittavaksi tai löydettäväksi. Malttamaton mieleni haluaisi kuitenkin leimata abstraktion, koska silloin rannattomalle horisontille piirtyisi havaittava, tavoitettavissa oleva kuva.

Jopa rakkauden nimetessäni teen siitä objektin eli kohteen. On joku, joka rakastaa jotakin. Sydämeni kertoo minulle kuitenkin, että rakkaus ei ole jotakin, joka on itsestäni erillistä. Päin vaistoin, tuntuu kuin olisin suorastaan naimissa rakkauden kanssa.

Hengitys ja läsnäolo

Hengitän hetken verran tietoisesti ja kuuntelen hengitystäni. Samassa sinä ilmestyt viereeni. Olin jo uppoutunut niin syvälle sisäiseen maailmaani, että olin melkeinpä unohtanut sinut, sen että ystävällisesti tulit saattamaan minut kirjoitusretriitilleni. Hengität, hengitän. Hengitämme yhdessä. Olemme yksi hengitys, joka juuri nyt ilmenee kahdessa kehossa. Hengitys tuo jatkuvasti esille jotakin uutta ja hävittää vanhaa. Sisään- ja uloshengityksen välissä tunnistan läsnäolon, joka tuntuu elävöittävän kehoani ajassa, ikään kuin tulevaisuutta kohti kuljettaen. Läsnä ollessani lepään universaalisen hengityksen ajattomuudessa, vapaana menneisyyden kokemuksista ja vailla tulevaisuuden odotuksia. Tässä ja Nyt tunnen olevani yhtäaikaisesti sekä vapaa että naimissa elämän kanssa. Hetki hetkeltä tämä liitto yllättää enkä voi etukäteen tietää, mitä se tuo mukanaan!.

Kun pyrkimys lakkaa

Metsän siimeksessä aika tuntuu katoavan. Elämäni ruuhkavuosia leimasi kiire, tuntui kuin vuorokaudessa olisi ollut liian vähän tunteja. Silloin tunsin taistelevani aikaa vastaan, jotta suoriutuisin kaikista tehtävistäni. Mutta juuri nyt koen, että hetket ovat yksi jatkumo, ilman alkua tai loppua. Kiireettömyys saa minut pohtimaan läsnäolon ja ajan välistä yhteyttä. Kiireen keskellä koen hyvin voimallisesti olevani erillinen itse, joka tavoittelee suunniteltuja asioita. Läsnä ollessa erillisyyden tunne katoaa ja asiat ilmaantuvat kuin itsestään. Kun edes hetkeksi unohdan itseni, sen mitä kuvittelen olevani, alkaa elämässä avautua tilaa ihmeille.

Olemassaolon ytimessä

On hyvästijätön aika, kaksi viikkoa ilman sinua. Viimeinen halaus, ja sitten istut jo autossa matkallakohti kaupunkia. Sinun kosketuksesi vielä minussa lähetän perääsi tekstiviestin: "Minä rakastansinua!" Hymyilen itsekseni. Tiedänhän toki, että sinua rakastaessani kerron rakastavani itseäni! Kuinka muutenkaan, sillä elämä on rakkaus, joka ei tunne erillisyyttä vaan on ikuisessa liitossa itsensä kanssa!

Elämän energia on kuin valtameri, joka elävöittää omat laineensa. Laine kuohuu laineen perästä – ja yhtä kaikki, ne lopulta sulautuvat alkumereensä. Myös sinä tulet ja menet, niin kuin kaikki elämän muodot aina tekevät ja tulevat aina tekemään. Mutta jollain salaperäisellä tavalla tiedän, että on jotakin muutakin. Olemassaoloni ytimessä on jotain hyvin oleellista, sellaista joka ei katoa eikä jätä minua koskaan. Jotain, mitä olen ja olemme, ja joka on riippumaton ihmisen mielestä, sen ajatuksista, mielialoista, minäkuvasta, uskomuksista tai havainnoista.

Samaistuminen

Hiljentyessäni huomaan, kuinka lujasti olenkaan samaistunut erilaisiin rooleihin: suomalainen nainen, lapsi, äiti, yrittäjä, tutkija, kirjoittaja, seikkailija, tien näyttäjä, totuuden etsijä, tietäjä ja auttaja ovat mieleeni ponnahtavia rooleja. Kulloinenkin roolini tuntuu olevan erottamattomasti sidoksissa samaistumiseeni kehoksi ja yksityiseksi mieleksi. Mutta kuka oikeastaan on se, joka samaistuu? Voisiko olla, että mielessäni elää ainoastaan kuva siitä? Kuva, joka muuttuu hyvin todellisen tuntuiseksi, kun siihen liittyy ajatuksia ja tunteita. Olen ollut täysin vakuuttunut siitä, että olen erillinen, itsenäinen toimija, ajattelija ja havaitsija, mutta entäpä jos tämä ei olekaan totta? Mitä jos erillisyys onkin illuusio, joka etäännyttää minut etsimästäni?

Hieman häpeissäni huomaan, kuinka tavattoman kiinnittynyt olen havainto- ja kokemusmaailmaani. Minä-keskeisessä maailmassani en ole tullut edes kyseenalaistaneeksi niiden todellisuuspohjaa. Nyt pystyn kuitenkin näkemään millaisen ansan samaistuminen asettaakaan: naamioidun joksikin muuksi kuin mitä todellisuudessa olen. Naamio on kuin aurinkolasit, jotka värjäävät havaintomaailmani vastaamaan omia mielikuviani.

Nyt kun jään aivan yksin, on minun mahdollisuus laskea naamioni. Hiljentyä ja olla läsnä, ja tuoda tämän jälkeen kirjoittamalla ja puhumalla muoto sille, mitä oivallan! Kun pysähdyn, hiljennyn ja vetäydyn takaisin päin havaitusta maailmasta, tunnistan jotakin hyvin todellisen tuntuista, jotain, joka on muuttumamaton ja aina olemassa. Tuntuu kuin laskeutuisin nimeämättömälle maaperälle, jota mieli ei mitenkään pysty tavoittamaan.

Olen valmis antautumaan ei-tietämiselle ja kohtaamaan sitä seuraavan tyhjyyden tunteen. Vain ei tietämisen tilassa on mahdollista kohdata tuntematon, ja oppia tietämään! Ja nähdä, että se mikä minä kuvittelen olevani, ei milloinkaan voi tietää! Opiskeleminen on oivallinen työkalu ja auttaa luomaan hyödyllisiä konsepteja, mutta sen avulla en voi koskaan löytää sitä, mitä todella etsin. Mutta merkillistä kyllä, tiedän että jokin minussa tietää, että etsimäni tieto on olemassa ja tunnistettavissa. Vatsan pohjassani alkaa kipristellä ja ehdin jo hetken epäillä aikeitani. Mieleni mielestä tämä kaikki tuntuu tavattoman sekavalta, mutta en anna sille valtaa vaan kuuntelen hiljaisuutta ennen sanoja. Totutusta poiketen en myöskään yritä vaientaa epämiellyttäviä tuntemuksiani. Tuli mitä tuli, hyväksyn ja otan sen vastaan. Tästä alkaa elämäni seikkailu!