Nakertajat
Nakertajat
15/4/2015
On matkani viimeinen iltapäivä vehreällä Atlantin saarella. Oloni on tyhjä. Tyhjyydessä tunnen rauhaa, on hyvä olla. Missä olen? Sillalta näen kastehelmeni, jotka yksi kerrallaan ovat tipahtaneet veteen ja yhtyneet siihen.
Olen jatkuvasti ajatusteni myötämuotoaan muuttava helmi, joka milloin
katoaa vedestä nousevaan sumuun, milloin välkehtii auringon koko spektriä.
Minulla on monta olemuspuolta, jotka kaikki heijastuvat minusta ja minuun, ja välillä
tuntuu, että eksyn minusta kumpuavaan runsauteen. Kunnes pysähdyn
ja tunnistan itseni: olen hiljaisuudessa ääniä luova tietoisuus, joka heijastaa minut ja
maailman ja silloillaan liittää meidät yhteen.
Olen silta muodon ja muodottoman välillä. Kun ajatus läpäisee tietoisuuteni, saa se
muodon kauttani: olen sekä vesi että siitä noussut kastehelmi.
Muotoja syntyy kehoni vanhetessa yhä kiihtyvällä tahdilla, kunnes tulen pisteeseen, jossa
muodot alkavat kutistua ja vähentyä. Olen kuin hengitys, joka elämän
vauhdin kasvaessa hengittää yhä intensiivisemmin, kunnes kasvu
pysähtyy omaan mahdottomuuteensa; alkaa sisäänhengityksen aika,
muodot hajoavat palatakseen alkulähteelleen. Tämänkertainen kirjoitusprojektini
on tullut vaiheeseen, jossa mieleni maisema on piirtynyt
sanojen ja lauseiden välityksellä kirjaksi. Mielen tyhjetessä on tietoisuudelle
vapautunut tilaa laajeta, ja kuin sateenkaaren päältä näen elämässäni rakentuneet sillat.
Samassa tunnistan sisälläni asuvat nakertajat, jotka tekevät murentajan
työtään silloissani. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä juuri kun kuvittelen
siltani saaneen lopullisen muotonsa. Nakertajat ovat mieleni
loisia – ne ovat mieleni täyttäviä epäileviä ajatuksia. Olen yrittänyt
päästä loisistani eroon torjumalla ne, tuloksena loisten polttavalta
tuntuva liimautuminen iholleni. Kerta kerran jälkeen olen joutunut
kyseenalaistamaan egolliset ajatukset ulkopuolellani olevasta
muusta ja muista, joiden koen murentavan siltojani. Ja yhä uudelleen
ajatukseni muista palautuvat itselleni. Vaikka näen vapauteen johtavat
siltani, jokin minussa hakee alituisesti turvaa itseni ulkopuolelta
ja antaa egolleni vallan nakertaa siltojani. Ymmärrän, että loiset
eivät suinkaan ole vihollisiani vaan opettajiani, joita ilman pysyisin
sillan toisella puolella. Koska ne ovat itseni heijastumia, auttavat ne
minua tiedostamaan ja näkemään heijastusten taakse: todellisen
olemukseni tietoisuutena, joka keskeytymättä ilmentää itseään
minun kauttani. Olen jatkuvassa liikkeessä värähtelevää valoa, joka elää
ja laajenee, kaikki virtaa. Siksi fyysisessä maailmassa
eläessäni kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos ankkuroidun siltaani,
aktivoituvat nakertajat, ja estävät liikkeen ja totuuden
virtaamista minussa. Näin siltanikin ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa,
ja minun tehtäväni on yksinkertaisesti vain virrata. Siltani kuulevat
vapauden äänen.
Tietoisuuteni avartuessa istun kastehelmenä sateenkaarella elämäni siltoja
tarkastellen. Ne yhdistävät palapelin osia ja punovat tarinaani. Näen
siltojeni heijastuksia vedessä, johon piirtyy varjoisia kuvia valossa välkähdellen.
Jään ihmettelemään, kumpi on todellisempi, silta vai siitä heijastunut kuva?