Luku 7. Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Tuhlaajapojan kotiinpaluu

Olen viettänyt vapaapäivän, jonka päätteeksi katson illalla elokuvan. Istahdan mukavasti kotisohvalle ja annan elokuvan tempaista minut mukaansa. Rentoudun täysin ja antaudun tarinan vietäväksi. Elokuvan päättyessä tunnen kummallisen levottomuuden hiipivän sisälleni. Tiedän kokemuksesta, että tällaisessa tilassa on turha edes yrittää saada unen päästä kiinni. Päätän jäädä paikoilleni ja katson, millaisia tuntemuksia tai ajatuksia on nousemassa esille. Olen valmis kohtaamaan kohtaamattoman, sen mikä nyt odottaa pääsyä vapauteen.

Yllättäen mielessäni alkaa pyöriä muistikuvia varhaisesta keski-iästäni. Se oli sanalla sanoen kiireinen. Päivät ja viikot täyttyivät suunnitelmista ja toiminnasta. Pyrin ehtymättömästi johonkin, ja löysin itseni usein uusien haasteiden edestä, ennen kuin olin ehtinyt maaliin edes edellisten kanssa. Pidin nopeasta toiminnasta, eikä siinä ollut sijaa hidastelulle. Jälkeen päin katsottuna näyttää siltä, että elin kuin jonkinasteisessa hätätilassa, jota leimasi huoli huomisesta ja selviytyminen sen haasteista.

Elämän muutos

Näiden mielikuvien keskelle nousee muisto päivästä, joka muutti elämäni. Eräänä talvisena iltana havahduin tuskaan, joka repi jokaista soluani. Olin tullut pisteeseen, jossa oma toimintani näytti kääntyvän minua vastaan. Tuntui kuin koko siihenastinen elämäni olisi ollut hajoamassa ja että olin päätymässä katastrofiin, joka estämiseksi minulla ei ollut mitään keinoja. Tuona talvisena iltana lähdin hädissäni ulos kävelemään. Kuulen vieläkin mielessäni askeleitteni tahdittaman lumen narinan ja sitä seuraavan yhtäkkisen hiljaisuuden. Näen, kuinka seisahdun kesken kaiken ja nostan käteni ylös.

Hetki oli käänteentekevä. Tuska pakotti minut pysähtymään ja pyytämään apua. Olin valmis antautumaan jollekin suuremmalle, sellaiselle, jota mieleni ei mitenkään pysty tavoittamaan.

Ihmeiden Oppikurssi ilmestyi elämääni

Avun pyyntööni vastastattiin: kohta tuon talvisen illan jälkeen ilmestyi Ihmeiden Oppikurssi (IOK) elämääni. Ihmeiden Oppikurssi on yli tuhat-sivuinen opus, jonka laaja tekstiosa ja vuoden jokaiselle päivälle nimetty harjoitus johdattavat havainnoimaan uudella tavalla. IOK on nondualistinen teos, joka opettaa näkemään, että todellisuus ei ole kahtia jaettu, vaan että ykseys on perimmäinen totuus. Jotta opetus tulisi ymmärretyksi, on oppilas kohdattava siellä missä hän on, eli mielessä. Siksi kurssin sanoma ilmaistaan dualistisessa muodossa sanoja tienviittoina käyttäen. Ne osoittavat hiljaisuuteen, sinne missä sanat lopulta tulevat tarpeettomiksi.

Jo kurssin ensimmäinen tehtävä, "Mikään mitä näen, ei merkitse mitään" on varsin vallankumouksellinen, mutta syvästi ymmärrettynä se vie suoraan kurssin ytimeen: "Näet sellaisen maailman, jonka itse teit, mutta et näe, että itse olet tällaisen imagon tekijä". Tämä on yksi Ihmeiden oppikurssin keskeisiä viestejä. Olen siis itse tehnyt näkemäni maailman, se on oman mieleni projektio. En voi muuttaa maailmaa, mutta kun mieleni muuttuu, muuttuu myös havaitsemani maailma. Paraneminen tapahtuu mielessä ja anteeksianto, sovitus ja todellinen näkeminen ovat välineitä, joita kurssi tarjoaa tähän työhön. Ne ovat yksi ja sama polku, joka ohjaa luovuttamaan egolliset eli erillisyyden uskosta poikineet kokemukset Pyhälle Hengelle, jota kurssi kuvaa "Jumalan ja Hänen erossa olevien Poikiensa väliseksi Kommunikaatiovälineeksi".

Ihmeiden tiellä

Minusta tuli innokas oppilas, vaikka kurssi sanoman sisäistäminen oli aluksi vaikeaa. Eikä kurssi käyttämä kristillinen terminologia ja sinfoninen kieli suinkaan tehneet siitä helpompaa. Opintoryhmän mukana IOK:n sanoma alkoi kuitenkin aueta. Kun tapani ajatella ja havainnoida muuttuivat, alkoivat elämä ja elämän tapahtumat näyttäytyä minulle aivan uudenlaisessa valossa. Luopuminen ehdollistuneista tavoista ei ollut helppoa, mutta vaivannäkö palkittiin. Kun koteloitunut mieleni alkoi avautua, alkoi elämässäni sananmukaisesti ilmentyä ihmeitä. Moni paikalleen juuttunut asia liikahti eteenpäin, enkä lakannut hämmästelemättä sitä, että kun uskalsin hellittää ohjaajan roolista, ratkaisut tavoittivat minut sen sijaan että minä olisin pyrkinyt niitä kohti.

Päällisin puolin näytti elämäni pysyvän ennallaan, mutta silti kaikki oli erilaista. En kokenut äkillistä "valaistumista" tai tai että olisin kertaheitolla vapautunut egollisen mielen ohjelmoinnista. Ei. Ottaessani Ihmeiden oppikurssin osaksi elämääni hyväksyin sen, että on olemassa jotain sellaista, jota en pysty tavoittamaan, mutta joka on silti aina läsnä: Olemisen todellisuus, tietoisuus, jota mikään elämän tapahtuma ei kosketa ja joka on yhtä aikaa kaikki ja ei mitään!

Kivut – mielen heijaste

Olin kärsinyt vuosia tiheästi toistuvasta päänsärystä, johon liittyi usein myös pahoinvointi. Kerran ihmeiden tielle lähdettyäni ei oireiden tukahduttaminen lääkkeiden avulla enää toiminut. Mieleni oli parannuttava, jotta keholliset oireet hellittivät. Paranemisen avain oli hyväksyminen. Kun antauduin sille mitä on, aloin kuulla hiljaisuuden äänetöntä kieltä. Sen rauhan turvin uskaltautuivat mieleen piiloutuneet uskomukset ja ehdollistuneet konseptit tulla esille. Se riitti, sillä näkyväksi tultuaan ne menettivät voimansa, ja silloin myös kivut katosivat. Se oli kuin pieni ihme. Tuntuu kuin valtameri olisi huuhtonut pois kaiken, jättäen jälkeensä vain peilikirkkaan veden pinnan.

Advaita

Ajan myötä minusta tuli jopa Ihmeiden Oppikurssi opettaja. Jotain tuntui kuitenkin puuttuvan, en vain tiennyt, että mitä. Mutta elämä tietää. Tutustuessani Advaitan nimiseen filosofiaan alkoi IOK:n todellinen, ei-dualistinen olemus aueta minulle. Sana advaita tarkoittaa ei-kahta. Sain uuden sanavaraston, joka on minulle huomattavasti läheisempi kuin IOK:n kristillinen terminologia. Tuntui kuin olisin päässyt aarrearkun äärelle, eikä kestänyt kauaakaan, kun eräänä päivänä täysin spontaanisti tunnistin Olemukseni tietoisuutena. Yhtäkkiä tiesin, että ei ole olemassa seitsemää miljardia kehoa ja niiden sisällä elävää henkilökohtaista Itseä.

Itse-oivallus

Itsen tiedostamisella, englanniksi "Self-Realization", viitataan usein valaistumiseen, äkilliseen ja täydelliseen Itseoivallukseen, jossa persoonallinen minä osoittautuu ei-olemassa olevaksi. Useimmiten, ja näin myös omalla kohdallani, on kyse Itsen tunnistamisesta, tieto siitä mitä Minä olen. Tällainen Itseoivallus ei ole päätepiste vaan lähtökohta, joka auttaa askel askeleelta elämään todeksi ykseyttämme. Sen myötä muuttuu oma persoona aina vain läpinäkyvämmäksi. Itsen oivaltamiseen ei liity mitään mystistä, ja se on mahdollinen kaikille ihmiselle, ainoastaan ehdollistunut ajattelu, konseptit ja tottumukset tekevät sen vaikeaksi. Usein tarvitaan tuskaa ja vaikeita kokemuksia, jotta ihminen on valmis pysähtymään ja nostamaan kätensä ylös. Hetki on ratkaiseva, koska tämän jälkeen elämä saa uuden suunnan, josta ei ole paluuta entiseen.

Mieleen katsominen

On aika käydä levolle, mutta sydämen hienovarainen, melkeinpä huomaamaton tykytys estää minua nukahtamasta. Kuuntelen sydäntäni. Ja vasta silloin ymmärrän, että kun aiemmin illalla antauduin elokuvan hahmojen tarinaan, niin katsoin omaa mieltäni! Näen itseni elokuvan päähenkilössä, joka on kykenemätön kohtaamaan ylivoimaisilta tuntuvia elämäntilanteita. Hänen avuttomuuden tunteensa ja pelkonsa ovat niin musertavia, että hänen mielensä kytkeytyy irti tilanteista – aivan niin kuin ne eivät lainkaan koskisi häntä. Henkilö ei tiedä pakenevansa kipua, mutta ihmettelee, kun hänestä tulee ajan oloon vieras omassa maassaan, pakolainen jonka elämää leimaa selviytymisen pelko.

Kyyneleet kihoavat silmiini ja valuvat hitaasti pitkin poskipäitäni. Mutta ne ovat ilon ja onnen kyyneleitä, jotka kerran esille päästyään eivät tunnu loppuvan lainkaan. Pääsen vihdoinkin kohtaamaan kivun, jota en ole edes tiennyt pakenevani. Näen, kuinka olen sulkenut sydämeni tilanteilta, jotka ovat olleet liian vaikeita kohdattavaksi. Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämestäni ja että voin taas hengittää. Vasta nyt näen, että kun pakenen, niin en pääse eroon kivun syystä, sillä se projisoituu toisiin ihmisiin. Ja kuin huomaamatta alan vastustaa, vähätellä, torjua tai jopa vihata projektion kohdetta – mieli on todella taitava!

Kivun kohtaamiseen satuttaa hetkellisesti, mutta se on välttämätöntä, jotta syvälle hautautunut kipu pääse purkautumaan aina varpaista päälakeen asti. Kohtaamattomuus koteloittaa sydämen, mutta jopa kaikkein kivettyneinkin kuori murtuu, kun uskaltaudumme kohtaamaan sen minkä olemme torjuneet. Kuoren on murruttava, jota portti todelliseen sydämeen aukeaa. Todellinen sydän ei syki ajassa ja tilassa vaan on ikuinen ja iätön. Sydän on olemisen keskus, Itse eli tietoisuus, jossa kaikki erillisyyden ilmentymät, olivatpa ne sitten ajatuksia, uskomuksia, havaintoja, kuvitelmia tai tunteita - sulautuvat takaisin lähteeseensä. Kohtaaminen on luopumista. Itse rakennetun omakuvan hajotessa tunnistan sekä itseni että toiset ihmiset muuna kuin vain kehoina ja mielinä. Astun Rannattomalle Sillalle, ja näen "Tuhlaajapojan" palaavan Kotiin – Kotiin, jota hän ei ole jättänyt kuin unissaan.