Luku 5. Unen näkijä

Unen näkijä

Vaellusta seuraava päivä aukeaa aurinkoisena. Nautin varhaista lounasta kylän keskustorin pienen ravintolan terassilla ja antaudun pyhäpäivän autuaalle olemiselle, seuranani kirkon kellojen sunnuntaisoitto ja satunnaisten ohikulkijoiden "bon appétit" toivotukset.

Havahdun kuitenkin lokkien kirkunaan, joka täyttää hetkellisesti koko tienoon. Ehdin nähdä, kuinka yksi lokeista nappaa salamaakin nopeammin pizzan palan isännättömältä lautaselta. Se katoaa hetkessä lokin ahnaaseen suuhun, eikä saaliista riitä jaettavaa apajille tunkeileville kavereille. Kaikki tapahtuu tavattoman luonnollisesti ja näytelmää seuratessani ponnahtaa mieleeni kiehtova kysymys: onko mahdollista, että lokki kokisi syyllisyyttä teoistaan?

Jo kysyessäni tiedostan kysymykseni luonteen. Se perustuu olettamukseen, jonka mukaan sekä lokki että minä henkilönä olemme itsenäisiä ja tiedostavia yksilöitä, joilla on kyky samaistua ja tulla joksikin. Mutta lokki sen paremmin kuin minä henkilönä ei voi tiedostaa perimmäistä luonnettaan!

Tietoisuuden koti

Lokkien tarkkailu auttaa minua muistamaan auringon ja todellisen Itsemme välisen analogian. Auringon valo heijastaa itseään lukemattomien kohteidensa kautta. Vaikka jokainen niistä on ainutkertainen ja ainutlaatuinen, on niillä kaikilla

yksi ja sama lähde! Vastaavasti on vain yksi tietoisuus, jonka valo ilmentää itseään "minä olen" tuntemuksena seitsemässä miljardissa mielessä ja luo kuvitelman seitsemästä miljardista erillisestä itsestä. Erillisen itsen näkökulmasta käsin tuntuu siltä, kuin kehon sisällä eläisi sisäinen minä, joka havaitsee ulkopuolisen maailman. Siksi uskomme, että Itsemme on sama kuin keho ja mieli ja että tietoisuus olisi ihmiskehon ominaisuus. Kaikki kokemukset koetaan hyvin henkilökohtaisina, ja vaikuttaa siltä kuin kokeminen saisi alkunsa kehon syntymästä ja päättyisi sen kuolemaan – mutta Itse ei ole ajallinen jatkumo, sillä se on aina läsnä.

Subjektin ja objektin välinen suhde

On ilmeistä, että olen löytänyt lokista guruni. Havaintoni ja kysymykseni siitä, onko lokki tietoinen vai ei, auttavat minua ymmärtämään subjektin ja objektin välistä suhdetta.

Uskoessani että kehoni sisällä elää tietoinen minä, tuntuu siltä, että kokonaisuus nimeltä kehomieli on subjekti, erillinen itse, joka havaitsee objektin nimeltä maailma ja kaikki sen lukemattomat ilmentymät. Kun tämä uskomus projisoituu lokkiin, oletamme lokin olevan subjekti, joka havaitsee tai tuntee jotakin. Mutta aivan niin kuin silmät eivät voi nähdä itseään, ei nähty ole näkijä. Lokki ei ole sen paremmin itsenäinen subjekti kuin kokonaisuudesta irrallinen objektikaan. Yhtäkkiä on suorastaan päivän selvää, että olen erehtynyt kuvitellessani, että minä olen sama kuin kehoni ja mieleni. Vaan ei, sillä kehoni on tietoisuuden paikallistuma, instrumentti, jonka perspektiivistä maailma havaitaan.

Olemisen todellisuus

Tuntuu suorastaan järisyttävältä, että Tuulikki ei olekaan itsellinen subjekti vaan luomisen agentti, tietoisuuden paikallistuma, jonka kautta havaitseminen tapahtuu. Erehdys saa alkunsa unohduksesta, sillä oman todellisuutemme unohtaessamme syntyy vaikutelma, että kokeminen jakautuu kahtia, kokijaksi ja koetuksi. Dualistisesta näkökulmasta katsottuna tuntuu päivänselvältä, että on olemassa erillinen itse nimeltään Tuulikki, joka tuntee, että hänen ja lokin välillä vallitsee yksittäinen subjektin ja objektin välinen side. Mutta tietoisuuden eli ainoan todellisen "Itsen" näkökulmasta katsottuna ihminen ei ole itsellinen subjekti vaan olemisen ilmentymä, eikä sen ja tietoisuuden välillä ole lainkaan välimatkaa. Jokainen ilmentymä on hengentuote, joka kätkee sisäänsä Jumalan kasvot!

Tuttuakin tutumpi nimi: Minä

Myöhemmin iltapäivällä kutsuu intuitioni tekemään harjoituksen, jossa huomioni vetäytyy takaisin Itseen. Annan kehoni ja mieleni antautua Olemiselle, ja tunnen kuinka se hengittää kehoani. Hämmästyn kokiessani, että tietoisuus ei todellakaan ole paikallistunut kehooni. Enemminkin se on kaikkialla, määrittelemättömänä ja vailla aikaa tai paikkaa. Oivallan, että ainoastaan tietoisuus tietää ja tunnistaa itsensä kaikissa kokemuksissa ja kaikkina kokemuksina! Ja mikä mielenkiintoisinta, niin tällä kaikkien kokemusten tietäjällä eli tunnistajalla on hyvin tunnettu nimi: MINÄ eli itse! Minun itseni ei siten ole se, mistä olen tietoinen kuten keho, tunteet, ajatukset tai havainnot. Sen sijaan minä olen tietoisuus, joka tiedostaa ne. Tietoisuus ei siten nouse muodostani eli minusta henkilönä vaan päinvastoin. Minä henkilönä, samoin kuin kaikki muutkin manifestaation ilmenemismuodot, olen erottumaton osa tietoisuutta eikä minua ole olemassa erillisenä, kokonaisuudesta irrallisena subjektina.

Perusta

Olen tutkinut ja ihmetellyt olemisen todellisuutta vuosikausia, mutta yhtäkkiä on ilmiselvää, että tietoisuus on kaiken perusta. Vaikka on olemassa miljardeja erilaisia manifestaatiomuotoja, niin on mahdotonta, että mitään voisi ilmentyä tietoisuuden ulkopuolella – tietoisuudesta erillistä maailmaa ei ole olemassa! Mutta niin kauan kuin uskon ja tunnen olevani erillinen ja itsenäinen persoona, tuntuu väistämättä siltä, että on olemassa havaitsijasta erillinen maailma. Persoonan kuvitteellisesta näkökulmasta katsottuna näyttää objekteilla olevan itsenäinen, kokonaisuudesta erillinen olemassaolo. Ja ainoastaan tästä näkökulmasta käsin on mahdollista ihmetellä, onko lokki tietoinen vai ei!

Naamio

TÄSSÄ ja NYT paljastuu kuvitelma itsenäisestä yksilöstä illuusioksi, jossa tietäjän vaatteet on puettu tietoisuuden aktiviteetin ylle. Mutta Tuulikki ei ole itsenäinen ja erillinen tietäjä, ajattelija, tuntija tai havaitsija vaan luomisen agentti. Luova aktiviteetti, jonka avulla tietoisuus ilmentää ja kokee itsensä Tuulikin maailmana. Kamera kädessäni on kuin sekundäärinen instrumentti, jonka avulla havaitseminen fokusoituu.

Tunnen viimeinkin saavani kiinni samaistumisen mysteeristä. Olla tietoinen on yksikertainen ja yksiselitteinen kokemus, mutta kun se sotkeutuu sekalaiseen vyyhtiin ajatuksia ja tunteita, ei se kykene enää erottautumaan niistä vaan samaistuu niihin.

Näin syntyy kuvitelma, että minä on kehosta ja mielestä koostuva itsenäinen kokonaisuus.

Minä-tunne

Illallisen jälkeen vaivun unenomaisen tilaan, jossa erillisyyden tunne liukenee olemattomiin. Havahdun kuitenkin kuin taikaiskusta ja oivallan unen näkemisen todellisuuden. Nukahtaessani saatan matkustaa minne päin maailmaa tahansa ja kokea unieni ja uneksittujen hahmojen kautta mitä erilaisimpia tapahtumia. Unet ovat hyvin todellisen tuntuisia ja vasta unesta herättyäni tiedostan nähneeni ainoastaan unta. Olen uskonut, että minä henkilönä olen unen näkijä, joka kokee unien tapahtumia. Mutta nyt ymmärrän, että unihahmot vain lainaavat minä- tuntemuksen todelliselta Itseltämme. Juuri sen vuoksi on kaikki unissa koettu hyvin todellisen tuntuista ja vaikuttaa siltä kuin persoonallinen minä kokisi unen tapahtumat. Todellinen unen näkijä on kuitenkin tietoisuus, joka astuu uneksittujen hahmojen rooliin, ja näkee ja kokee maailman heidän perspektiivistään.

Minun kehoni ja mieleni ovat siten tietoisuuden aktiviteetti, muoto, jona ja jonka kautta ja jona Itse ilmentää itseään minun persoonana ja sen maailmana. Se mitä olen pitänyt omana yksityisenä mielenä, on todellisuudessa erottumaton osa Luojani eli unen näkijän mieltä: mikrokosmos makrokosmoksessa – yksi näkökulma Jumalan kaikkitietävässä, ikuisessa mielessä.

Unen näkijä

Ymmärrykseni auttaa minua näkemään, että kun tietoisuus näkee unta ja näennäisesti unohtaa itsensä, heräävät minun henkilöhahmoni ja sen tarina eloon. Se mitä olen kuvitellut persoonaksi ja maailmaksi, osoittautuu siten projektioksi: tietoisuuden ilmentymiksi, jotka lakkaavat olemasta sinä hetkenä kun nukahdan. Kun projektio katoaa, katoavat myös keho ja maailma, ja jäljelle jää ajaton Oleminen. Syvän unen tuoma rauha on nautittavaa ja ravitsevaa, koska juuri silloin tietoisuus, eli se mitä todellisuudessa olemme, lepää itsessään. Koko maailmani tuntuu asettuvan päälaelleen, kun unen näkemiseen ja hereillä oloon liittyvät uskomukseni murenevat. Todellinen unen näkijä on siten tietoisuus, Itse,joka omassa mielessään luo henkilöhahmoja, joiden rooleihin se astuu omissa kuvitelmissaan ja joiden näkökulmasta se kokee itseään maailmana.

Menen vielä hetkeksi ulos ja jään ihailemaan hämärtyvää iltaa. Auringon painuessa mailleen painaa sen kajo kehostani ja puista maahan varjoja, joka pitenevät pitenemistään. Tässä ja Nyt on sanomattakin selvää, että projektio ei voi kokea itseään tai olla tietoinen. Herään ja ymmärrän, että jopa mieleni synkimmissä varjoissa loistaa valo, aina ja ikuisesti!